Kaj Lyytinen, apulaisrehtori
Helmikuussa 2010 sain viestin "Blogipallo vierii tästä apulaisrehtori Kaj Lyytiselle ja pallossa lukee opetuksen suunnittelun johtaminen."
Tässä joitain teemaan liittyviä ajatelmia ja joitain ydinkohtia mahdollisen keskustelun pohjaksi. Blogia en alunperin ollut ajatellut kirjoittaa, sillä olen ajatellut näiden asioiden olevan ensisijaisesti opistomme sisäisesti käsiteltäviä. Mutta kenties jossain muuallakin on jotain vastaavaa tapahtumassa.
Historioitsija kun olen, niin en malta olla kertaamatta parin viime vuosikymmenen kehitystä. 1980-luvulla opiston sekä opetuksesta vastaavat että opetuksen ja opiston kehittämisestä vastaavat kokoontuivat kaikki yhteen huoneeseen sopimaan asioista. Asiat hoituivat ilman suurempia "byrokraattisia" ponnistuksia. Muistioita tehtiin ja suunnitelmia laadittiin. Asiat olivat melko selkeitä ilman turhaa problematisointia.
Ajan myötä ilmeni tarvetta yhä uusille opetuksen tueksi tarvittaville toiminnoille. Aluksi opisto sai täyspäiväisiä aluerehtoreita ja kuukausipalkkaisia johtavia ja suunnittelevia opettajia. Sitten omia opetus-, asiakaspalvelu- ja hallintotiloja sekä opistosihteereitä ja -isäntiä. Asiakkaista ei tosin "saanut" puhua vaan opiskelijoista. Nyt tarvittiinkin jo toisenlaista organisoitumista toiminnan pyörittämiseen ja kehittämiseen. Pidettiin jopa omia seminaareja, joissa käytiin läpi kehittämiskohteita – alueopistojen organisoitumista ja opetuksen suunnittelumekanismeja. Tehtiin prosessikaavioita konsulttien opein ja avustuksilla. Perimmäinen lähtökohta oli kuitenkin edelleen opetukselle ja opiskelijoille paras opisto. Mukaan tuli myös opetuksen tueksi tarvittavien toimintojen kehittäminen.
Nyt vuosituhannen ensimmäisen kymmenvuotisjakson päättyessä on opiston henkilökuntarakenne hyvin erilainen kuin katsaukseni alkuvuosina. Erityisesti opiston hallintoon ja tukitehtäviin on saatu lisää osaajia. Muutos on tuonut mukanaan ilmeisen tarpeen kehittää tukitoimintoja. Siispä järjestämme seminaareja, työpajoja ja yhä enenevässä määrin kokouksia, joissa kehitetään hallintoa ja opetuksen tukitoimintoja, ei alisteisina opetukselle ja sen tavoitteille vaan aivan itsenäisinä toimintoina. Opiskelijat ovat korvaantuneet asiakkailla. Tässä ei ole mitään kummallista; hallinto ymmärtää hallintoa ja kehittää hallintoa. Tällaiselle on myös ulkoisia paineita: keskushallinnon viranomaiset ymmärtävät hallintoa ja vuorovaikutuksessa eri tahojen kanssa kehittävät hallintoa.
Entä opetus. Opettajat tahtovat ja ovat velvollisia olemaan mukana kehittämässä opistoa. Siispä heitäkin on mukana seminaareissa, työpajoissa jne. Tilanne on heidän kannalta ristiriitainen: heidän ajastaan menee yhä suurempi osa hallinnon ja tukipalvelujen kehittämiseen. Ja tämä on poissa opetuksesta, substanssista ja sen kehittämisestä eli päätyöstä eli siitä mikä on opiskelijan kannalta oleellisinta ja jota varten opisto on olemassa.
Mitä on opetuksen suunnittelun johtaminen? Viestimistä yhteisistä tavoitteista ja tahtotilan muodostaminen yhdessä muiden kanssa saavuttaa tavoitteet. Tuntimääristä päättämistä, aineittaisista kiintiöistä sopimista, kohderyhmien määrittelyä, opetushenkilöresursseista huolehtimista, lukuisten detaljien mukaan ottamista ts. perustan rakentamista, jotta tavoitteena oleva laaja ja monipuolinen opetustarjonta kansalaisille toteutuu. Mutta yhä tärkeämpänä rinnalla kulkee johtajien vastuu opiston ydinprosessin – opetuksen suunnittelun, toteutuksen, seurannan ja arvioinnin – hyvinvoinnista. ja sen ytimessä on opettajien osaamisen ja ajankäytön kohdentuminen oikein.
Opettajien ammattitaidon karttuminen ja opetuksen sisältöjen tulevaisuudet eivät löydy opiston seinien sisältä, vaan muualta, sanotaan nyt vaikka verkostojen maailmasta. Tämän mahdollistaminen on opetuksen suunnittelun johtamisen suurin tehtävä.
17.5.2010
Todellista oppimista
Taina Törmä, johtava rehtori
Istun Tampereen keskussairaalan kahviossa, ulkona paistaa kaivattu aurinko. Vein 88-vuotiaan äitini juuri kaihileikkaukseen. Kysyin vielä erotessa, kumpiko silmä se nyt olikaan. Vasen.
Tämä viikonloppu on kuulunut äidilleni ja miehille. Viimeksi mainittuja tosin olen tavannut vain kulttuurin välityksellä: tv:stä lauantai-iltana Kurosawan Seitsemän samuraita, sitten eilen oikeissa elokuvissa Miesten vuoro ja illalla vielä Koiso-Kanttilan elokuva miesten tunteista.
Oma elämäni jakautuu edelleen Tampereen ja Helsingin välille. Helsingissä on työ ja siihen liittyvät ihmissuhteet. Tampereella ovat läheiset, perhe ja ystävät. Lähes neljän Helsinki-vuoden jälkeen voin yrittää ymmärtää, mitä elämässäni ja minulle on tapahtumassa. Kaikki viikonlopun tapahtumat ovat puhutelleet minua: eniten äitini leikkauksen tukihenkilönä olo sekä Koiso-Kanttilan elokuva, jossa päähenkilö Kalle etsi elämänsä ja tunteidensa ydintä.
Opisto järjestää opiskelumahdollisuuksia erilaisista aiheista, tarjoaa mahdollisuuksia oman persoonallisuuden kehittämiseen ja tietojen ja taitojen lisäämiseen. Missä näihin elämän suuntaamispohdintoihin voisi saada oppia?
Olen monesti miettinyt omaa rooliani opiston johdossa ja sitä, mikä siinä roolissa on itseäni ja mikä opetuksen ja koulutuksen tulosta. Enhän ole opiskellut johtamista pääaineenani, vaan koulutuksen suunnittelua. Tärkein johtamiskoulutukseni on ollut monivuotinen ryhmänohjauskoulutus 1990-luvulla, missä kävimme läpi erilaisia ryhmätilanteita. Koulutus valaisi omaa ja muiden käyttäytymistä. Toiminnan takana olevat asiat ja tunteet puettiin sanoiksi ja vuorovaikutukseksi. Ilman sitä koulutusta olisin ollut hukassa todella monissa työtilanteissa ja miksei oman siviilielämänkin puolella.
Johtamistyössä oman persoonan tunteminen lienee kaikkein tärkein työkalu. Muuten ei näe olennaista, voi sekoittaa oman itsensä ja työn liikaa. Työn tuomia tunteita, niin ongelmien kuin ilojenkin aiheuttamia, on osattava kohdata ja käsitellä itsensä tuntemisen kautta.
Minulla on tätä kirjoittaessani lomapäivä. Loman – vaikka vain yhden päivän – tarkoitus on rentoutua ja katsoa (työ)elämää vähän kauempaa. Tämä lomapäivä ollut merkittävä jo nyt aamulla klo 8.30. Ulkona paistaa aurinko ja aion myös istua auringossa antaen lämmön tuntua kasvoilla.
Heitän blogipallon Jonna Martikaiselle, opiston johtavalle kotitalouden opettajalle sekä Pia Castrén-Aaltoselle, johtavalle yhteiskunnallisten aineiden opettajalle. Ehkä syntyy yhteisblogi, teemana vaikka opisto ja hyvinvointi.
Taina Törmä (huhtikuussa)
Ps. Äidin leikkaus sujui hyvin ja näkökenttä kirkastuu päivä päivältä.
Istun Tampereen keskussairaalan kahviossa, ulkona paistaa kaivattu aurinko. Vein 88-vuotiaan äitini juuri kaihileikkaukseen. Kysyin vielä erotessa, kumpiko silmä se nyt olikaan. Vasen.
Tämä viikonloppu on kuulunut äidilleni ja miehille. Viimeksi mainittuja tosin olen tavannut vain kulttuurin välityksellä: tv:stä lauantai-iltana Kurosawan Seitsemän samuraita, sitten eilen oikeissa elokuvissa Miesten vuoro ja illalla vielä Koiso-Kanttilan elokuva miesten tunteista.
Oma elämäni jakautuu edelleen Tampereen ja Helsingin välille. Helsingissä on työ ja siihen liittyvät ihmissuhteet. Tampereella ovat läheiset, perhe ja ystävät. Lähes neljän Helsinki-vuoden jälkeen voin yrittää ymmärtää, mitä elämässäni ja minulle on tapahtumassa. Kaikki viikonlopun tapahtumat ovat puhutelleet minua: eniten äitini leikkauksen tukihenkilönä olo sekä Koiso-Kanttilan elokuva, jossa päähenkilö Kalle etsi elämänsä ja tunteidensa ydintä.
Opisto järjestää opiskelumahdollisuuksia erilaisista aiheista, tarjoaa mahdollisuuksia oman persoonallisuuden kehittämiseen ja tietojen ja taitojen lisäämiseen. Missä näihin elämän suuntaamispohdintoihin voisi saada oppia?
Olen monesti miettinyt omaa rooliani opiston johdossa ja sitä, mikä siinä roolissa on itseäni ja mikä opetuksen ja koulutuksen tulosta. Enhän ole opiskellut johtamista pääaineenani, vaan koulutuksen suunnittelua. Tärkein johtamiskoulutukseni on ollut monivuotinen ryhmänohjauskoulutus 1990-luvulla, missä kävimme läpi erilaisia ryhmätilanteita. Koulutus valaisi omaa ja muiden käyttäytymistä. Toiminnan takana olevat asiat ja tunteet puettiin sanoiksi ja vuorovaikutukseksi. Ilman sitä koulutusta olisin ollut hukassa todella monissa työtilanteissa ja miksei oman siviilielämänkin puolella.
Johtamistyössä oman persoonan tunteminen lienee kaikkein tärkein työkalu. Muuten ei näe olennaista, voi sekoittaa oman itsensä ja työn liikaa. Työn tuomia tunteita, niin ongelmien kuin ilojenkin aiheuttamia, on osattava kohdata ja käsitellä itsensä tuntemisen kautta.
Minulla on tätä kirjoittaessani lomapäivä. Loman – vaikka vain yhden päivän – tarkoitus on rentoutua ja katsoa (työ)elämää vähän kauempaa. Tämä lomapäivä ollut merkittävä jo nyt aamulla klo 8.30. Ulkona paistaa aurinko ja aion myös istua auringossa antaen lämmön tuntua kasvoilla.
Heitän blogipallon Jonna Martikaiselle, opiston johtavalle kotitalouden opettajalle sekä Pia Castrén-Aaltoselle, johtavalle yhteiskunnallisten aineiden opettajalle. Ehkä syntyy yhteisblogi, teemana vaikka opisto ja hyvinvointi.
Taina Törmä (huhtikuussa)
Ps. Äidin leikkaus sujui hyvin ja näkökenttä kirkastuu päivä päivältä.
8.4.2010
Työväenopiston opiskelijana
Taina Törmä, johtava rehtori
Blogi on odotuttanut kirjoittamistaan. Aiheita on liiaksikin asti, mutta näppäimistö ei ole kutsunut. Teemat seilaavat mielessä: opiston tärkeys ihmisten arjessa, mukautuminen ensi vuoden budjettiin jne. Myös opiston henkilöstökysymykset ovat tärkeitä ja vaativat niin ajattelutyötä kuin toimenpiteitä. Tilat ja talot ovat olleet yksi tämän talven – kohta jo menneen – vakioaihe.
Mutta aloitanpa omista opiskelijan kokemuksistani. Olen joogannut tämän kevätkauden ahkerasti keskiviikkoiltaisin Silkkikutomossa. Joogaa voi harrastaa kotonakin, kun osaa perusliikkeitä ja pystyy hiljentämään mieltään, asettumaan vain kuuntelemaan oloaan. Silti ryhmä ja ohjaus vetävät puoleensa. Joogan liikkeet ja vaikutus tehostuvat ja syvenevät, kun ympärillä on 20 muuta samaa ilmaa hengittävää. Olen kiitollinen yhteisistä hiljaisista hetkistä ohjaajalle Annikalle ja ryhmäläisille.
Toinen oppimiskokemukseni tulee kielten ryhmästä, englannin keskitason kurssista, jonne halusin mennä verestämään taitoani. Yllätyksekseni sain myös melkoisen määrän uutta kielitietoa – monenlaista venytettyä preesensiä ja muuta, mistä en ollut ennen kuullutkaan. Ryhmä otti meidät muutamat uudet hyvin vastaan, vaikka he olivat olleet yhdessä jo vuosia. Opettajan saumaton taito sitoi monenlaiset harjoitukset yhteen ryhmän osaamisen kanssa.
Molemmat kurssikokemukseni antoivat tärkeän oppijan näkökulman opistoon. Opettaja tai ohjaaja opettaa oppiainetta, ryhmäläiset huolehtivat sekä itsestään että toisistaan. Tunteja leimaavat positiivisuus ja suoranainen innostus.
Opiston kursseilla mukana olo tuotti näkyvästi hyvää oloa eli hyvinvointia osallistujille. Molemmilla kursseilla kerättiin kirjallinen kurssipalaute ja sen merkitystä korostettiin. Mietin, olisiko ollut vaikeaa antaa ns. kehittävää palautetta, jos sellaista olisi ollut. Opettaja keräsi palautteet ja näki ne tietenkin itse ensimmäisenä.
Omilta opettajan vuosiltani muistan kirjallisen palautteen merkityksen suurena. Toki suullista palautetta kerätään kurssin aikana pitkin matkaa. Jos joku keskeyttää opetuksen vuoksi opintonsa, heidän palautteensa olisi tosi tärkeää.
Opisto kerää tänä keväänä asukkaiden ja opiskelijoidensa mielipiteitä opistosta haastattelujen avulla. Myös henkilöstö ja suuri määrä sidosryhmien edustajia saavat vastatakseen kysymyspatteriston.
Opisto hakee tällä historiansa ensimmäisellä teetetyllä kyselyllä kokonaiskuvaa itsestään. Joku sanoisi sitä jopa mielikuvaksi tai imagoksi. Varsinaista koulutustarvekartoitusta ei tehdä, vaan opisto halutaan nähdä ikään kuin ulkopuolisin silmin. Iso asia on uusien opiskelijoiden mukaan saaminen – niin nuorten, keski-ikäisten kuin vanhemmankin polven.
Opisto haluaa kuulua ihmisten elämään osana arkea. Se haluaa tarjota eväitä muuttuvassa maailmassa elämiseen ja ymmärtämiseen sekä tarvittaessa maailman muuttamiseen kunkin omista lähtökohdista käsin.
Opistossa on pohdittu työttömien arkea – löytyykö kurssivalikoimasta ajallisia ja aiheen puolesta sopivia kursseja. Innostaako opiston tarjonta? Puuttuuko jotakin oleellista?
Näillä mietteillä suuntaan kohti lukukauden lopetusta ja kesäkauden kursseja, joita on tarjolla eri aiheista niin touko- kuin kesäkuussakin!
Taina Törmä
Blogi on odotuttanut kirjoittamistaan. Aiheita on liiaksikin asti, mutta näppäimistö ei ole kutsunut. Teemat seilaavat mielessä: opiston tärkeys ihmisten arjessa, mukautuminen ensi vuoden budjettiin jne. Myös opiston henkilöstökysymykset ovat tärkeitä ja vaativat niin ajattelutyötä kuin toimenpiteitä. Tilat ja talot ovat olleet yksi tämän talven – kohta jo menneen – vakioaihe.
Mutta aloitanpa omista opiskelijan kokemuksistani. Olen joogannut tämän kevätkauden ahkerasti keskiviikkoiltaisin Silkkikutomossa. Joogaa voi harrastaa kotonakin, kun osaa perusliikkeitä ja pystyy hiljentämään mieltään, asettumaan vain kuuntelemaan oloaan. Silti ryhmä ja ohjaus vetävät puoleensa. Joogan liikkeet ja vaikutus tehostuvat ja syvenevät, kun ympärillä on 20 muuta samaa ilmaa hengittävää. Olen kiitollinen yhteisistä hiljaisista hetkistä ohjaajalle Annikalle ja ryhmäläisille.
Toinen oppimiskokemukseni tulee kielten ryhmästä, englannin keskitason kurssista, jonne halusin mennä verestämään taitoani. Yllätyksekseni sain myös melkoisen määrän uutta kielitietoa – monenlaista venytettyä preesensiä ja muuta, mistä en ollut ennen kuullutkaan. Ryhmä otti meidät muutamat uudet hyvin vastaan, vaikka he olivat olleet yhdessä jo vuosia. Opettajan saumaton taito sitoi monenlaiset harjoitukset yhteen ryhmän osaamisen kanssa.
Molemmat kurssikokemukseni antoivat tärkeän oppijan näkökulman opistoon. Opettaja tai ohjaaja opettaa oppiainetta, ryhmäläiset huolehtivat sekä itsestään että toisistaan. Tunteja leimaavat positiivisuus ja suoranainen innostus.
Opiston kursseilla mukana olo tuotti näkyvästi hyvää oloa eli hyvinvointia osallistujille. Molemmilla kursseilla kerättiin kirjallinen kurssipalaute ja sen merkitystä korostettiin. Mietin, olisiko ollut vaikeaa antaa ns. kehittävää palautetta, jos sellaista olisi ollut. Opettaja keräsi palautteet ja näki ne tietenkin itse ensimmäisenä.
Omilta opettajan vuosiltani muistan kirjallisen palautteen merkityksen suurena. Toki suullista palautetta kerätään kurssin aikana pitkin matkaa. Jos joku keskeyttää opetuksen vuoksi opintonsa, heidän palautteensa olisi tosi tärkeää.
Opisto kerää tänä keväänä asukkaiden ja opiskelijoidensa mielipiteitä opistosta haastattelujen avulla. Myös henkilöstö ja suuri määrä sidosryhmien edustajia saavat vastatakseen kysymyspatteriston.
Opisto hakee tällä historiansa ensimmäisellä teetetyllä kyselyllä kokonaiskuvaa itsestään. Joku sanoisi sitä jopa mielikuvaksi tai imagoksi. Varsinaista koulutustarvekartoitusta ei tehdä, vaan opisto halutaan nähdä ikään kuin ulkopuolisin silmin. Iso asia on uusien opiskelijoiden mukaan saaminen – niin nuorten, keski-ikäisten kuin vanhemmankin polven.
Opisto haluaa kuulua ihmisten elämään osana arkea. Se haluaa tarjota eväitä muuttuvassa maailmassa elämiseen ja ymmärtämiseen sekä tarvittaessa maailman muuttamiseen kunkin omista lähtökohdista käsin.
Opistossa on pohdittu työttömien arkea – löytyykö kurssivalikoimasta ajallisia ja aiheen puolesta sopivia kursseja. Innostaako opiston tarjonta? Puuttuuko jotakin oleellista?
Näillä mietteillä suuntaan kohti lukukauden lopetusta ja kesäkauden kursseja, joita on tarjolla eri aiheista niin touko- kuin kesäkuussakin!
Taina Törmä
6.4.2010
Taide luo hyvää olemista
Tero Virtakainen, lakimies, tutkija ja opettaja
Kiitos Ulla (Tarvainen), että tarjosit minulle tilaisuuden esittää tässä blogissa ajatuksiani tärkeistä aiheista: taiteesta ja hyvinvoinnista.
Kuljetan blogipalloa eteenpäin esittämällä, että taide on keskeinen osa ihmisenä olemista. Ihminen ja kulttuuri syntyivät silloin, kun alkeellisiin työkaluihin ilmestyi koristekuvioita. Näin jo ihmiskunnan aamun sarastuksessa paljastui, että taide ei ole hyödyllistä, vaan se on välttämätöntä.
Muistaakseni Aristoteles esitti olemisen hierarkian, joka alkoi elottomista olennoista edeten siitä kasveihin, eläimiin ja ihmiseen. Augustinus ym. kristilliset filosofit liittivät listaan tietenkin Jumalan. Johanneksen evankeliumi avautuu seuraavasti: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1.1)
Kyseinen ”Sana” on kreikan kielen ”logos”, joka ei ole mikä tahansa sana taikka puhe, vaan sellainen argumentointi, joka tekee asian ymmärrettäväksi. Eläimelläkin on kieli, mutta vain ihmisellä on ”logos”. Hämäränä oraakkelina tunnettu Herakleitos julistaa logoksen olevan kaikille yhteinen, vaikka useimmat kuvittelevat, että heillä on oma ymmärrys. ”Sana” erottaa ihmisen eläimestä ja luo yhteyden Jumalaan tai siihen johonkin, joka on joko olemassa tai sitten se on keksittävä.
Taide ja abstrakti ajattelu ovat ihmisen lajityypillinen tapa kommunikoida, jäsentää maailmaa, olla olemassa. Koska taide on ihmisenä olemista, niin se ei voi olla vain jokin hyvinvoinnin lisääjä, joka olisi mahdollista korvata jollain toisella, vaan sen edellytys. Itse tunnen parhaiten draamataiteen, joka syntyi toteuttamaan hyvää olemassaoloa samaan aikaa ja samassa paikassa demokratian ja tieteellisen ajattelun kanssa. Edellä mainittu tuskin oli sattuman yhteyttä.
Taide palauttaa yksilön ilon, surun ja kärsimyksen yhteisölle, asettaa sen eteen peilin, josta heijastuva kuva ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta se paljastaa totuuden, joka pyrkii peittymään kiireisen elämänmenon ja kaikenkarvaisen kakofonian alle.
Erityisesti vaikeina aikoina taide on avannut minulle kaipaamani yhteyden siihen, kuka minä olen, keitä me olemme ja minne me olemme menossa. Paul Gauguin on muistaakseni maalannut tuon nimisen teoksen. Siinä taitelija on asiansa ytimessä.
Kiitos Ulla (Tarvainen), että tarjosit minulle tilaisuuden esittää tässä blogissa ajatuksiani tärkeistä aiheista: taiteesta ja hyvinvoinnista.
Kuljetan blogipalloa eteenpäin esittämällä, että taide on keskeinen osa ihmisenä olemista. Ihminen ja kulttuuri syntyivät silloin, kun alkeellisiin työkaluihin ilmestyi koristekuvioita. Näin jo ihmiskunnan aamun sarastuksessa paljastui, että taide ei ole hyödyllistä, vaan se on välttämätöntä.
Muistaakseni Aristoteles esitti olemisen hierarkian, joka alkoi elottomista olennoista edeten siitä kasveihin, eläimiin ja ihmiseen. Augustinus ym. kristilliset filosofit liittivät listaan tietenkin Jumalan. Johanneksen evankeliumi avautuu seuraavasti: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1.1)
Kyseinen ”Sana” on kreikan kielen ”logos”, joka ei ole mikä tahansa sana taikka puhe, vaan sellainen argumentointi, joka tekee asian ymmärrettäväksi. Eläimelläkin on kieli, mutta vain ihmisellä on ”logos”. Hämäränä oraakkelina tunnettu Herakleitos julistaa logoksen olevan kaikille yhteinen, vaikka useimmat kuvittelevat, että heillä on oma ymmärrys. ”Sana” erottaa ihmisen eläimestä ja luo yhteyden Jumalaan tai siihen johonkin, joka on joko olemassa tai sitten se on keksittävä.
Taide ja abstrakti ajattelu ovat ihmisen lajityypillinen tapa kommunikoida, jäsentää maailmaa, olla olemassa. Koska taide on ihmisenä olemista, niin se ei voi olla vain jokin hyvinvoinnin lisääjä, joka olisi mahdollista korvata jollain toisella, vaan sen edellytys. Itse tunnen parhaiten draamataiteen, joka syntyi toteuttamaan hyvää olemassaoloa samaan aikaa ja samassa paikassa demokratian ja tieteellisen ajattelun kanssa. Edellä mainittu tuskin oli sattuman yhteyttä.
Taide palauttaa yksilön ilon, surun ja kärsimyksen yhteisölle, asettaa sen eteen peilin, josta heijastuva kuva ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta se paljastaa totuuden, joka pyrkii peittymään kiireisen elämänmenon ja kaikenkarvaisen kakofonian alle.
Erityisesti vaikeina aikoina taide on avannut minulle kaipaamani yhteyden siihen, kuka minä olen, keitä me olemme ja minne me olemme menossa. Paul Gauguin on muistaakseni maalannut tuon nimisen teoksen. Siinä taitelija on asiansa ytimessä.
12.3.2010
Sinä ja Minä – kuin jää ja vesi
Ulla Tarvainen, teatteri-ilmaisun opettaja
Räystään reunalta roikkuu jääpuikko. Aika ajoin sen kärkeen ilmestyy auringon häikäisemä vesipisara. Pisara putoaa, mutta hetken kuluttua sen perään tulee toinen vielä suurempi pisara. Nyt koko jääpuikko loistaa kristallina. Jää alkaa sulaa. Olen lumoutuneena seurannut luonnon häikäisevää vuorovaikutustapahtumaa. Aitoa kohtaamista. Se on siinä. Erilaisuudet kohtaavat sulassa sovussa ja kolmas osapuoli valo (joka muuten on sukua ilolle!) harmonisoi säteillään koko tapahtuman ”jostakin ylhäältä”.
Harmoninen yhdessä kokeminen, vuorovaikutustapahtuma kauneimmillaan häikäisee, sulattaa jäätä, luo uusia muotoja niin sisäisiin kuin ulkoisiin särmiimme (kansainväliset lumienkelit!) luo aitoa kohtaamista. Se on ravintoa jota kaipaamme ja tarvitsemme vahvistuaksemme itse ja vahvistaaksemme toisia. Tämän kokeminen vasta antaa meille aidon ahdollisuuden sekä itsen että asioiden kasvamiseen ja kehittymiseen. Voi jopa käydä niin, että sen myötä saavutamme – jos nyt emme tohdi käyttää ilmaisua onnellisuutta – niin ainakin tyytyväisyyttä. Sirkun heittämä pallo ei siis ole aivan mikä tahansa ilmapallo.
Minulle on jäänyt mieleen jo ammoin kuulemani filosofi Reijo Wileniuksen luento. Hän esitti, että elämässä, jossa aineellinen hyvinvointi on pääsääntöisesti kunnossa suurimmaksi ongelmaksi tulee se, kuinka tulen toimeen muiden kanssa. Ajatus on ”riivannut” minua siitä lähtien. ”Riivannut” hyvällä tavalla, sillä usein vastausten ja selitysten hakeminen on antoisampaa kuin itse vastaukset. Ja epäilen, josko tämän aiheen piirissä oikeita vastauksia onkaan.
Mutta voidellaanpa joitakin eväsleipiä. Alati monimuotoistuvassa ja moniarvoisemmassa maailmassa voivat tarvikeaineet aidon kohtaamisen eväisiin löytyä yllättäviltä tahoilta – jos olemme itse valmiita vastaanottamaan. Voi valita suoko itselleen (ja toiselle) mahdollisuuden vai ei.
Tarveaineet eivät siis sellaisinaan riitä. Aito kohtaaminen on myös ”leivottava” ja ”taikinan kohoamista” saa rauhassa ihmetellä. Jos lämpötila ja tuulet ovat suotuisat, syntyy kaikkia osapuolia ja aisteja ravitseva, jopa rikastuttava eväsleipä. Martin Buber kuvaa aidon kohtaamisen mysteeriä hienosti. Se on tapahtuma, jota ei voi pakottaa, sitä voi vain toivoa ja rukoilla. Siinä kohtaavat samanarvoiset Sinä ja Minä, ei epäsuhtaiset Minä ja Se.
Aurinkoisena maaliskuun sunnuntaina opiston opettajainkokouksessa pääsin osalliseksi rikastuttavaan yhdessä kokemisen hetkeen. Tapahtuman kätilönä toimi Irakista lähtöisin oleva yhteisöpedagogi Melody Karvonen. Luennossaan hän käsitteli juuri aihetta ”Miten tulla toimeen muiden ihmisten kanssa?”. Välittömyydellään, jossa oli ripaus heinovaraista henkilökohtaisuutta, hän kosketti kuulijoita, antoi mahdollisuuden osallisuuteen.
Melodyn esimerkit, kuten se joka paljasti hänen syntymävuodekseen 1331 kun persialainen ajanlasku käännetään meidän ajanlaskuumme, sisälsivät kaikki tragikomedian ainekset. Kuulijat riemuitsivat myötätuntoisina. Hänen kertomansa nolostumisen tai hämmentymisen kokemukset olivat aitoja ja koskettavia, ja kuulija pystyi helposti samaistumaan niihin.
Melodyn viesti oli: kohtaa aito ihminen, älä kulttuuria. Kuten hyvä näyttelijä yleisöä koskettavassa teatteriesityksessä, Melody paljasti jotakin itsestään, yksityisestä tuli yleistä. Syvimmillään aidon kohtaamisen kokemus ei välttämättä tuntunut kuitenkaan Melodyn ja kuulijajoukon välillä, vaan paljon puhuvissa katseissa, päännyökytyksissä, huokauksissa ja hymyissä, joita kuulijat keskenään loivat. Itselle kuin lahjaksi saatu tunne haluttiin jakaa, tehdä kokemuksesta yhteinen.
Minulla on ollut ilo päästä osalliseksi näistä kokemuksista myös vetämilläni teatterikursseilla. Kenellekäänhän ei liene enää epäselvää se tosiasia, että kulttuuri ja taide lisäävät ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, varsinkin kun aiheesta on jo tuhdisti tutkimuksia.
Vai onko se kaikki sittenkin pelkkää markkinamiesten huuhaata? Kysytäänpä asiaa asiantuntijalta. Mistäpä muualta sellainen löytyy kuin työväenopiston kokeneiden, kulttuuria ja taidetta harrastaneiden asiakkaiden piiristä.
Ota koppi, Tero Virtakainen. Työväenopistossa monet kurssit käyneenä on sinulla varmasti näkemystä siitä, miten se kulttuuri ja taide sitä hyvinvointia oikein lisää.
Räystään reunalta roikkuu jääpuikko. Aika ajoin sen kärkeen ilmestyy auringon häikäisemä vesipisara. Pisara putoaa, mutta hetken kuluttua sen perään tulee toinen vielä suurempi pisara. Nyt koko jääpuikko loistaa kristallina. Jää alkaa sulaa. Olen lumoutuneena seurannut luonnon häikäisevää vuorovaikutustapahtumaa. Aitoa kohtaamista. Se on siinä. Erilaisuudet kohtaavat sulassa sovussa ja kolmas osapuoli valo (joka muuten on sukua ilolle!) harmonisoi säteillään koko tapahtuman ”jostakin ylhäältä”.
Harmoninen yhdessä kokeminen, vuorovaikutustapahtuma kauneimmillaan häikäisee, sulattaa jäätä, luo uusia muotoja niin sisäisiin kuin ulkoisiin särmiimme (kansainväliset lumienkelit!) luo aitoa kohtaamista. Se on ravintoa jota kaipaamme ja tarvitsemme vahvistuaksemme itse ja vahvistaaksemme toisia. Tämän kokeminen vasta antaa meille aidon ahdollisuuden sekä itsen että asioiden kasvamiseen ja kehittymiseen. Voi jopa käydä niin, että sen myötä saavutamme – jos nyt emme tohdi käyttää ilmaisua onnellisuutta – niin ainakin tyytyväisyyttä. Sirkun heittämä pallo ei siis ole aivan mikä tahansa ilmapallo.
Minulle on jäänyt mieleen jo ammoin kuulemani filosofi Reijo Wileniuksen luento. Hän esitti, että elämässä, jossa aineellinen hyvinvointi on pääsääntöisesti kunnossa suurimmaksi ongelmaksi tulee se, kuinka tulen toimeen muiden kanssa. Ajatus on ”riivannut” minua siitä lähtien. ”Riivannut” hyvällä tavalla, sillä usein vastausten ja selitysten hakeminen on antoisampaa kuin itse vastaukset. Ja epäilen, josko tämän aiheen piirissä oikeita vastauksia onkaan.
Mutta voidellaanpa joitakin eväsleipiä. Alati monimuotoistuvassa ja moniarvoisemmassa maailmassa voivat tarvikeaineet aidon kohtaamisen eväisiin löytyä yllättäviltä tahoilta – jos olemme itse valmiita vastaanottamaan. Voi valita suoko itselleen (ja toiselle) mahdollisuuden vai ei.
Tarveaineet eivät siis sellaisinaan riitä. Aito kohtaaminen on myös ”leivottava” ja ”taikinan kohoamista” saa rauhassa ihmetellä. Jos lämpötila ja tuulet ovat suotuisat, syntyy kaikkia osapuolia ja aisteja ravitseva, jopa rikastuttava eväsleipä. Martin Buber kuvaa aidon kohtaamisen mysteeriä hienosti. Se on tapahtuma, jota ei voi pakottaa, sitä voi vain toivoa ja rukoilla. Siinä kohtaavat samanarvoiset Sinä ja Minä, ei epäsuhtaiset Minä ja Se.
Aurinkoisena maaliskuun sunnuntaina opiston opettajainkokouksessa pääsin osalliseksi rikastuttavaan yhdessä kokemisen hetkeen. Tapahtuman kätilönä toimi Irakista lähtöisin oleva yhteisöpedagogi Melody Karvonen. Luennossaan hän käsitteli juuri aihetta ”Miten tulla toimeen muiden ihmisten kanssa?”. Välittömyydellään, jossa oli ripaus heinovaraista henkilökohtaisuutta, hän kosketti kuulijoita, antoi mahdollisuuden osallisuuteen.
Melodyn esimerkit, kuten se joka paljasti hänen syntymävuodekseen 1331 kun persialainen ajanlasku käännetään meidän ajanlaskuumme, sisälsivät kaikki tragikomedian ainekset. Kuulijat riemuitsivat myötätuntoisina. Hänen kertomansa nolostumisen tai hämmentymisen kokemukset olivat aitoja ja koskettavia, ja kuulija pystyi helposti samaistumaan niihin.
Melodyn viesti oli: kohtaa aito ihminen, älä kulttuuria. Kuten hyvä näyttelijä yleisöä koskettavassa teatteriesityksessä, Melody paljasti jotakin itsestään, yksityisestä tuli yleistä. Syvimmillään aidon kohtaamisen kokemus ei välttämättä tuntunut kuitenkaan Melodyn ja kuulijajoukon välillä, vaan paljon puhuvissa katseissa, päännyökytyksissä, huokauksissa ja hymyissä, joita kuulijat keskenään loivat. Itselle kuin lahjaksi saatu tunne haluttiin jakaa, tehdä kokemuksesta yhteinen.
Minulla on ollut ilo päästä osalliseksi näistä kokemuksista myös vetämilläni teatterikursseilla. Kenellekäänhän ei liene enää epäselvää se tosiasia, että kulttuuri ja taide lisäävät ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, varsinkin kun aiheesta on jo tuhdisti tutkimuksia.
Vai onko se kaikki sittenkin pelkkää markkinamiesten huuhaata? Kysytäänpä asiaa asiantuntijalta. Mistäpä muualta sellainen löytyy kuin työväenopiston kokeneiden, kulttuuria ja taidetta harrastaneiden asiakkaiden piiristä.
Ota koppi, Tero Virtakainen. Työväenopistossa monet kurssit käyneenä on sinulla varmasti näkemystä siitä, miten se kulttuuri ja taide sitä hyvinvointia oikein lisää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
