Taina Törmä, johtava rehtori
Blogi on odotuttanut kirjoittamistaan. Aiheita on liiaksikin asti, mutta näppäimistö ei ole kutsunut. Teemat seilaavat mielessä: opiston tärkeys ihmisten arjessa, mukautuminen ensi vuoden budjettiin jne. Myös opiston henkilöstökysymykset ovat tärkeitä ja vaativat niin ajattelutyötä kuin toimenpiteitä. Tilat ja talot ovat olleet yksi tämän talven – kohta jo menneen – vakioaihe.
Mutta aloitanpa omista opiskelijan kokemuksistani. Olen joogannut tämän kevätkauden ahkerasti keskiviikkoiltaisin Silkkikutomossa. Joogaa voi harrastaa kotonakin, kun osaa perusliikkeitä ja pystyy hiljentämään mieltään, asettumaan vain kuuntelemaan oloaan. Silti ryhmä ja ohjaus vetävät puoleensa. Joogan liikkeet ja vaikutus tehostuvat ja syvenevät, kun ympärillä on 20 muuta samaa ilmaa hengittävää. Olen kiitollinen yhteisistä hiljaisista hetkistä ohjaajalle Annikalle ja ryhmäläisille.
Toinen oppimiskokemukseni tulee kielten ryhmästä, englannin keskitason kurssista, jonne halusin mennä verestämään taitoani. Yllätyksekseni sain myös melkoisen määrän uutta kielitietoa – monenlaista venytettyä preesensiä ja muuta, mistä en ollut ennen kuullutkaan. Ryhmä otti meidät muutamat uudet hyvin vastaan, vaikka he olivat olleet yhdessä jo vuosia. Opettajan saumaton taito sitoi monenlaiset harjoitukset yhteen ryhmän osaamisen kanssa.
Molemmat kurssikokemukseni antoivat tärkeän oppijan näkökulman opistoon. Opettaja tai ohjaaja opettaa oppiainetta, ryhmäläiset huolehtivat sekä itsestään että toisistaan. Tunteja leimaavat positiivisuus ja suoranainen innostus.
Opiston kursseilla mukana olo tuotti näkyvästi hyvää oloa eli hyvinvointia osallistujille. Molemmilla kursseilla kerättiin kirjallinen kurssipalaute ja sen merkitystä korostettiin. Mietin, olisiko ollut vaikeaa antaa ns. kehittävää palautetta, jos sellaista olisi ollut. Opettaja keräsi palautteet ja näki ne tietenkin itse ensimmäisenä.
Omilta opettajan vuosiltani muistan kirjallisen palautteen merkityksen suurena. Toki suullista palautetta kerätään kurssin aikana pitkin matkaa. Jos joku keskeyttää opetuksen vuoksi opintonsa, heidän palautteensa olisi tosi tärkeää.
Opisto kerää tänä keväänä asukkaiden ja opiskelijoidensa mielipiteitä opistosta haastattelujen avulla. Myös henkilöstö ja suuri määrä sidosryhmien edustajia saavat vastatakseen kysymyspatteriston.
Opisto hakee tällä historiansa ensimmäisellä teetetyllä kyselyllä kokonaiskuvaa itsestään. Joku sanoisi sitä jopa mielikuvaksi tai imagoksi. Varsinaista koulutustarvekartoitusta ei tehdä, vaan opisto halutaan nähdä ikään kuin ulkopuolisin silmin. Iso asia on uusien opiskelijoiden mukaan saaminen – niin nuorten, keski-ikäisten kuin vanhemmankin polven.
Opisto haluaa kuulua ihmisten elämään osana arkea. Se haluaa tarjota eväitä muuttuvassa maailmassa elämiseen ja ymmärtämiseen sekä tarvittaessa maailman muuttamiseen kunkin omista lähtökohdista käsin.
Opistossa on pohdittu työttömien arkea – löytyykö kurssivalikoimasta ajallisia ja aiheen puolesta sopivia kursseja. Innostaako opiston tarjonta? Puuttuuko jotakin oleellista?
Näillä mietteillä suuntaan kohti lukukauden lopetusta ja kesäkauden kursseja, joita on tarjolla eri aiheista niin touko- kuin kesäkuussakin!
Taina Törmä
8.4.2010
6.4.2010
Taide luo hyvää olemista
Tero Virtakainen, lakimies, tutkija ja opettaja
Kiitos Ulla (Tarvainen), että tarjosit minulle tilaisuuden esittää tässä blogissa ajatuksiani tärkeistä aiheista: taiteesta ja hyvinvoinnista.
Kuljetan blogipalloa eteenpäin esittämällä, että taide on keskeinen osa ihmisenä olemista. Ihminen ja kulttuuri syntyivät silloin, kun alkeellisiin työkaluihin ilmestyi koristekuvioita. Näin jo ihmiskunnan aamun sarastuksessa paljastui, että taide ei ole hyödyllistä, vaan se on välttämätöntä.
Muistaakseni Aristoteles esitti olemisen hierarkian, joka alkoi elottomista olennoista edeten siitä kasveihin, eläimiin ja ihmiseen. Augustinus ym. kristilliset filosofit liittivät listaan tietenkin Jumalan. Johanneksen evankeliumi avautuu seuraavasti: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1.1)
Kyseinen ”Sana” on kreikan kielen ”logos”, joka ei ole mikä tahansa sana taikka puhe, vaan sellainen argumentointi, joka tekee asian ymmärrettäväksi. Eläimelläkin on kieli, mutta vain ihmisellä on ”logos”. Hämäränä oraakkelina tunnettu Herakleitos julistaa logoksen olevan kaikille yhteinen, vaikka useimmat kuvittelevat, että heillä on oma ymmärrys. ”Sana” erottaa ihmisen eläimestä ja luo yhteyden Jumalaan tai siihen johonkin, joka on joko olemassa tai sitten se on keksittävä.
Taide ja abstrakti ajattelu ovat ihmisen lajityypillinen tapa kommunikoida, jäsentää maailmaa, olla olemassa. Koska taide on ihmisenä olemista, niin se ei voi olla vain jokin hyvinvoinnin lisääjä, joka olisi mahdollista korvata jollain toisella, vaan sen edellytys. Itse tunnen parhaiten draamataiteen, joka syntyi toteuttamaan hyvää olemassaoloa samaan aikaa ja samassa paikassa demokratian ja tieteellisen ajattelun kanssa. Edellä mainittu tuskin oli sattuman yhteyttä.
Taide palauttaa yksilön ilon, surun ja kärsimyksen yhteisölle, asettaa sen eteen peilin, josta heijastuva kuva ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta se paljastaa totuuden, joka pyrkii peittymään kiireisen elämänmenon ja kaikenkarvaisen kakofonian alle.
Erityisesti vaikeina aikoina taide on avannut minulle kaipaamani yhteyden siihen, kuka minä olen, keitä me olemme ja minne me olemme menossa. Paul Gauguin on muistaakseni maalannut tuon nimisen teoksen. Siinä taitelija on asiansa ytimessä.
Kiitos Ulla (Tarvainen), että tarjosit minulle tilaisuuden esittää tässä blogissa ajatuksiani tärkeistä aiheista: taiteesta ja hyvinvoinnista.
Kuljetan blogipalloa eteenpäin esittämällä, että taide on keskeinen osa ihmisenä olemista. Ihminen ja kulttuuri syntyivät silloin, kun alkeellisiin työkaluihin ilmestyi koristekuvioita. Näin jo ihmiskunnan aamun sarastuksessa paljastui, että taide ei ole hyödyllistä, vaan se on välttämätöntä.
Muistaakseni Aristoteles esitti olemisen hierarkian, joka alkoi elottomista olennoista edeten siitä kasveihin, eläimiin ja ihmiseen. Augustinus ym. kristilliset filosofit liittivät listaan tietenkin Jumalan. Johanneksen evankeliumi avautuu seuraavasti: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1.1)
Kyseinen ”Sana” on kreikan kielen ”logos”, joka ei ole mikä tahansa sana taikka puhe, vaan sellainen argumentointi, joka tekee asian ymmärrettäväksi. Eläimelläkin on kieli, mutta vain ihmisellä on ”logos”. Hämäränä oraakkelina tunnettu Herakleitos julistaa logoksen olevan kaikille yhteinen, vaikka useimmat kuvittelevat, että heillä on oma ymmärrys. ”Sana” erottaa ihmisen eläimestä ja luo yhteyden Jumalaan tai siihen johonkin, joka on joko olemassa tai sitten se on keksittävä.
Taide ja abstrakti ajattelu ovat ihmisen lajityypillinen tapa kommunikoida, jäsentää maailmaa, olla olemassa. Koska taide on ihmisenä olemista, niin se ei voi olla vain jokin hyvinvoinnin lisääjä, joka olisi mahdollista korvata jollain toisella, vaan sen edellytys. Itse tunnen parhaiten draamataiteen, joka syntyi toteuttamaan hyvää olemassaoloa samaan aikaa ja samassa paikassa demokratian ja tieteellisen ajattelun kanssa. Edellä mainittu tuskin oli sattuman yhteyttä.
Taide palauttaa yksilön ilon, surun ja kärsimyksen yhteisölle, asettaa sen eteen peilin, josta heijastuva kuva ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta se paljastaa totuuden, joka pyrkii peittymään kiireisen elämänmenon ja kaikenkarvaisen kakofonian alle.
Erityisesti vaikeina aikoina taide on avannut minulle kaipaamani yhteyden siihen, kuka minä olen, keitä me olemme ja minne me olemme menossa. Paul Gauguin on muistaakseni maalannut tuon nimisen teoksen. Siinä taitelija on asiansa ytimessä.
12.3.2010
Sinä ja Minä – kuin jää ja vesi
Ulla Tarvainen, teatteri-ilmaisun opettaja
Räystään reunalta roikkuu jääpuikko. Aika ajoin sen kärkeen ilmestyy auringon häikäisemä vesipisara. Pisara putoaa, mutta hetken kuluttua sen perään tulee toinen vielä suurempi pisara. Nyt koko jääpuikko loistaa kristallina. Jää alkaa sulaa. Olen lumoutuneena seurannut luonnon häikäisevää vuorovaikutustapahtumaa. Aitoa kohtaamista. Se on siinä. Erilaisuudet kohtaavat sulassa sovussa ja kolmas osapuoli valo (joka muuten on sukua ilolle!) harmonisoi säteillään koko tapahtuman ”jostakin ylhäältä”.
Harmoninen yhdessä kokeminen, vuorovaikutustapahtuma kauneimmillaan häikäisee, sulattaa jäätä, luo uusia muotoja niin sisäisiin kuin ulkoisiin särmiimme (kansainväliset lumienkelit!) luo aitoa kohtaamista. Se on ravintoa jota kaipaamme ja tarvitsemme vahvistuaksemme itse ja vahvistaaksemme toisia. Tämän kokeminen vasta antaa meille aidon ahdollisuuden sekä itsen että asioiden kasvamiseen ja kehittymiseen. Voi jopa käydä niin, että sen myötä saavutamme – jos nyt emme tohdi käyttää ilmaisua onnellisuutta – niin ainakin tyytyväisyyttä. Sirkun heittämä pallo ei siis ole aivan mikä tahansa ilmapallo.
Minulle on jäänyt mieleen jo ammoin kuulemani filosofi Reijo Wileniuksen luento. Hän esitti, että elämässä, jossa aineellinen hyvinvointi on pääsääntöisesti kunnossa suurimmaksi ongelmaksi tulee se, kuinka tulen toimeen muiden kanssa. Ajatus on ”riivannut” minua siitä lähtien. ”Riivannut” hyvällä tavalla, sillä usein vastausten ja selitysten hakeminen on antoisampaa kuin itse vastaukset. Ja epäilen, josko tämän aiheen piirissä oikeita vastauksia onkaan.
Mutta voidellaanpa joitakin eväsleipiä. Alati monimuotoistuvassa ja moniarvoisemmassa maailmassa voivat tarvikeaineet aidon kohtaamisen eväisiin löytyä yllättäviltä tahoilta – jos olemme itse valmiita vastaanottamaan. Voi valita suoko itselleen (ja toiselle) mahdollisuuden vai ei.
Tarveaineet eivät siis sellaisinaan riitä. Aito kohtaaminen on myös ”leivottava” ja ”taikinan kohoamista” saa rauhassa ihmetellä. Jos lämpötila ja tuulet ovat suotuisat, syntyy kaikkia osapuolia ja aisteja ravitseva, jopa rikastuttava eväsleipä. Martin Buber kuvaa aidon kohtaamisen mysteeriä hienosti. Se on tapahtuma, jota ei voi pakottaa, sitä voi vain toivoa ja rukoilla. Siinä kohtaavat samanarvoiset Sinä ja Minä, ei epäsuhtaiset Minä ja Se.
Aurinkoisena maaliskuun sunnuntaina opiston opettajainkokouksessa pääsin osalliseksi rikastuttavaan yhdessä kokemisen hetkeen. Tapahtuman kätilönä toimi Irakista lähtöisin oleva yhteisöpedagogi Melody Karvonen. Luennossaan hän käsitteli juuri aihetta ”Miten tulla toimeen muiden ihmisten kanssa?”. Välittömyydellään, jossa oli ripaus heinovaraista henkilökohtaisuutta, hän kosketti kuulijoita, antoi mahdollisuuden osallisuuteen.
Melodyn esimerkit, kuten se joka paljasti hänen syntymävuodekseen 1331 kun persialainen ajanlasku käännetään meidän ajanlaskuumme, sisälsivät kaikki tragikomedian ainekset. Kuulijat riemuitsivat myötätuntoisina. Hänen kertomansa nolostumisen tai hämmentymisen kokemukset olivat aitoja ja koskettavia, ja kuulija pystyi helposti samaistumaan niihin.
Melodyn viesti oli: kohtaa aito ihminen, älä kulttuuria. Kuten hyvä näyttelijä yleisöä koskettavassa teatteriesityksessä, Melody paljasti jotakin itsestään, yksityisestä tuli yleistä. Syvimmillään aidon kohtaamisen kokemus ei välttämättä tuntunut kuitenkaan Melodyn ja kuulijajoukon välillä, vaan paljon puhuvissa katseissa, päännyökytyksissä, huokauksissa ja hymyissä, joita kuulijat keskenään loivat. Itselle kuin lahjaksi saatu tunne haluttiin jakaa, tehdä kokemuksesta yhteinen.
Minulla on ollut ilo päästä osalliseksi näistä kokemuksista myös vetämilläni teatterikursseilla. Kenellekäänhän ei liene enää epäselvää se tosiasia, että kulttuuri ja taide lisäävät ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, varsinkin kun aiheesta on jo tuhdisti tutkimuksia.
Vai onko se kaikki sittenkin pelkkää markkinamiesten huuhaata? Kysytäänpä asiaa asiantuntijalta. Mistäpä muualta sellainen löytyy kuin työväenopiston kokeneiden, kulttuuria ja taidetta harrastaneiden asiakkaiden piiristä.
Ota koppi, Tero Virtakainen. Työväenopistossa monet kurssit käyneenä on sinulla varmasti näkemystä siitä, miten se kulttuuri ja taide sitä hyvinvointia oikein lisää.
Räystään reunalta roikkuu jääpuikko. Aika ajoin sen kärkeen ilmestyy auringon häikäisemä vesipisara. Pisara putoaa, mutta hetken kuluttua sen perään tulee toinen vielä suurempi pisara. Nyt koko jääpuikko loistaa kristallina. Jää alkaa sulaa. Olen lumoutuneena seurannut luonnon häikäisevää vuorovaikutustapahtumaa. Aitoa kohtaamista. Se on siinä. Erilaisuudet kohtaavat sulassa sovussa ja kolmas osapuoli valo (joka muuten on sukua ilolle!) harmonisoi säteillään koko tapahtuman ”jostakin ylhäältä”.
Harmoninen yhdessä kokeminen, vuorovaikutustapahtuma kauneimmillaan häikäisee, sulattaa jäätä, luo uusia muotoja niin sisäisiin kuin ulkoisiin särmiimme (kansainväliset lumienkelit!) luo aitoa kohtaamista. Se on ravintoa jota kaipaamme ja tarvitsemme vahvistuaksemme itse ja vahvistaaksemme toisia. Tämän kokeminen vasta antaa meille aidon ahdollisuuden sekä itsen että asioiden kasvamiseen ja kehittymiseen. Voi jopa käydä niin, että sen myötä saavutamme – jos nyt emme tohdi käyttää ilmaisua onnellisuutta – niin ainakin tyytyväisyyttä. Sirkun heittämä pallo ei siis ole aivan mikä tahansa ilmapallo.
Minulle on jäänyt mieleen jo ammoin kuulemani filosofi Reijo Wileniuksen luento. Hän esitti, että elämässä, jossa aineellinen hyvinvointi on pääsääntöisesti kunnossa suurimmaksi ongelmaksi tulee se, kuinka tulen toimeen muiden kanssa. Ajatus on ”riivannut” minua siitä lähtien. ”Riivannut” hyvällä tavalla, sillä usein vastausten ja selitysten hakeminen on antoisampaa kuin itse vastaukset. Ja epäilen, josko tämän aiheen piirissä oikeita vastauksia onkaan.
Mutta voidellaanpa joitakin eväsleipiä. Alati monimuotoistuvassa ja moniarvoisemmassa maailmassa voivat tarvikeaineet aidon kohtaamisen eväisiin löytyä yllättäviltä tahoilta – jos olemme itse valmiita vastaanottamaan. Voi valita suoko itselleen (ja toiselle) mahdollisuuden vai ei.
Tarveaineet eivät siis sellaisinaan riitä. Aito kohtaaminen on myös ”leivottava” ja ”taikinan kohoamista” saa rauhassa ihmetellä. Jos lämpötila ja tuulet ovat suotuisat, syntyy kaikkia osapuolia ja aisteja ravitseva, jopa rikastuttava eväsleipä. Martin Buber kuvaa aidon kohtaamisen mysteeriä hienosti. Se on tapahtuma, jota ei voi pakottaa, sitä voi vain toivoa ja rukoilla. Siinä kohtaavat samanarvoiset Sinä ja Minä, ei epäsuhtaiset Minä ja Se.
Aurinkoisena maaliskuun sunnuntaina opiston opettajainkokouksessa pääsin osalliseksi rikastuttavaan yhdessä kokemisen hetkeen. Tapahtuman kätilönä toimi Irakista lähtöisin oleva yhteisöpedagogi Melody Karvonen. Luennossaan hän käsitteli juuri aihetta ”Miten tulla toimeen muiden ihmisten kanssa?”. Välittömyydellään, jossa oli ripaus heinovaraista henkilökohtaisuutta, hän kosketti kuulijoita, antoi mahdollisuuden osallisuuteen.
Melodyn esimerkit, kuten se joka paljasti hänen syntymävuodekseen 1331 kun persialainen ajanlasku käännetään meidän ajanlaskuumme, sisälsivät kaikki tragikomedian ainekset. Kuulijat riemuitsivat myötätuntoisina. Hänen kertomansa nolostumisen tai hämmentymisen kokemukset olivat aitoja ja koskettavia, ja kuulija pystyi helposti samaistumaan niihin.
Melodyn viesti oli: kohtaa aito ihminen, älä kulttuuria. Kuten hyvä näyttelijä yleisöä koskettavassa teatteriesityksessä, Melody paljasti jotakin itsestään, yksityisestä tuli yleistä. Syvimmillään aidon kohtaamisen kokemus ei välttämättä tuntunut kuitenkaan Melodyn ja kuulijajoukon välillä, vaan paljon puhuvissa katseissa, päännyökytyksissä, huokauksissa ja hymyissä, joita kuulijat keskenään loivat. Itselle kuin lahjaksi saatu tunne haluttiin jakaa, tehdä kokemuksesta yhteinen.
Minulla on ollut ilo päästä osalliseksi näistä kokemuksista myös vetämilläni teatterikursseilla. Kenellekäänhän ei liene enää epäselvää se tosiasia, että kulttuuri ja taide lisäävät ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, varsinkin kun aiheesta on jo tuhdisti tutkimuksia.
Vai onko se kaikki sittenkin pelkkää markkinamiesten huuhaata? Kysytäänpä asiaa asiantuntijalta. Mistäpä muualta sellainen löytyy kuin työväenopiston kokeneiden, kulttuuria ja taidetta harrastaneiden asiakkaiden piiristä.
Ota koppi, Tero Virtakainen. Työväenopistossa monet kurssit käyneenä on sinulla varmasti näkemystä siitä, miten se kulttuuri ja taide sitä hyvinvointia oikein lisää.
25.2.2010
Kansainvälisiä lumienkeleitä
Sirkku Ikonen, yhteiskunnallisten aineiden johtava opettaja, ts.
Eero Julkunen heitti ison pallon pompoteltavaksi: miten edistää kulttuurienvälistä vuorovaikutusta?
Osallistuin lokakuussa kaupungintalolla järjestettyyn Maahanmuutto ja monimuotoisuus -seminaariin ja mieleeni jäi erityisesti yksi puheenvuoro. Afganistanilainen mies esitti ensin kiitoksen suomalaiselle kotouttamispolitiikalle. Kielikoulutus on järjestetty erinomaisesti ja yhteiskunta pitää hyvän huolen maahanmuuttajista. Mutta kun kotouttamispaketti on suoritettu, on maahanmuuttaja tyhjän päällä.
Miten integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan elleivät suomalaiset ole valmiita vastaanottamaan? Ilman ystäviä, ilman työpaikkaa, ilman osallisuutta suomalaiseen arkeen on mahdoton päästä osaksi yhteiskuntaa vaikka intoa ja halua löytyisi.
Maahanmuuttopolitiikkaa koskeva keskustelu Suomessa koskee usein kotouttamispolitiikkaa ja sitä, miten maahanmuuttajien sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin sujuisi mahdollisimman kitkattomasti.
Vuorovaikutuksessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta. Kotoutamme maahanmuuttajia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta miten me voisimme "monimuotoistaa" itseämme?
Helppoja ratkaisuja ei varmasti ole olemassa. Kulttuurien kohtaaminen ei ole yksinkertaista eikä aina helppoa. Yhtä usein kuin vuoropuhelua, syntyy yhteentörmäyksiä. Kulttuurintutkimuksen uranuurtaja Geert Hofstede onkin todennut, että ”kulttuuri on useammin konfliktin kuin synergian lähde. Kulttuurierot ovat parhaimmillaankin kiusa ja usein katastrofi.”
Yksi yritys kulttuurienväliseen vuorovaikutukseen on yhteiseurooppalainen Grundtvig-projekti IDEAS, jossa opisto on kumppanina mukana. Projektin tarkoituksena on edistää kulttuurien välistä dialogia ja hahmottaa eurooppalaista identiteettiä.
IDEAS-projektin osallistujat tapasivat Kajaanissa vähän yli viikko sitten. Kulttuurierojen hahmottaminen aloitettiin keräämällä stereotyyppejä eri kulttuureista.
Puhe kulttuurieroista jääkin usein ennakkoluulojen ja stereotypioiden tasolle. Arjessa kuitenkin kohtaavat aina yksilöt, eivät stereotyypit. Jokainen haluaa tulla huomatuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä, ei vain kulttuurinsa edustajana.
IDEAS-tapaamisessa ei vielä pohdittu sitä, miten stereotypioista voisi päästä eteenpäin. Omalla tavallaan tapaaminen kuitenkin oli esimerkki siitä, miten stereotypiat voi ylittää.
Viikonlopusta jäi mieleen yhdessä nauraminen, yhdessä saunominen, yhdessä kokeminen. Prahalainen Hana sukelsi kerta kerran jälkeen saunasta lumeen tekemään enkeleitä. Sean Irlannista esitti runonsa “auringonpolttamana Fuengirolassa”. Puolalainen Vitek räpsi kuvia lumikenkäretkeltä Facebookiin lähetettäväksi. Eero Suomesta kantoi uskollisesti mukanaan kanneltaan kuin Asterixin trubaduuri.
Viikonlopun jälkeen meillä on yhteisiä kokemuksia, pala yhteistä historiaa. Vaikkakin lyhyt, kuitenkin yhteinen. Loimme vähän omaa yhteistä kulttuuriamme ja seuraava tapaamisemme toukokuussa on jo ystävien tapaaminen.
Miten opisto voi edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta? Edistämällä ihmisten välistä vuorovaikutusta: tarjoamalla tilaisuuksia kokea ja elää yhdessä, ystävystyä, tehdä yhdessä, luoda yhteistä historiaa.
Ja pallo lähtee seuraavaksi teatteri-ilmaisun opettaja Ulla Tarvaiselle. Millaisia eväitä voimme antaa yhdessä kokemiseen?
Eero Julkunen heitti ison pallon pompoteltavaksi: miten edistää kulttuurienvälistä vuorovaikutusta?
Osallistuin lokakuussa kaupungintalolla järjestettyyn Maahanmuutto ja monimuotoisuus -seminaariin ja mieleeni jäi erityisesti yksi puheenvuoro. Afganistanilainen mies esitti ensin kiitoksen suomalaiselle kotouttamispolitiikalle. Kielikoulutus on järjestetty erinomaisesti ja yhteiskunta pitää hyvän huolen maahanmuuttajista. Mutta kun kotouttamispaketti on suoritettu, on maahanmuuttaja tyhjän päällä.
Miten integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan elleivät suomalaiset ole valmiita vastaanottamaan? Ilman ystäviä, ilman työpaikkaa, ilman osallisuutta suomalaiseen arkeen on mahdoton päästä osaksi yhteiskuntaa vaikka intoa ja halua löytyisi.
Maahanmuuttopolitiikkaa koskeva keskustelu Suomessa koskee usein kotouttamispolitiikkaa ja sitä, miten maahanmuuttajien sopeutuminen suomalaiseen kulttuuriin sujuisi mahdollisimman kitkattomasti.
Vuorovaikutuksessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta. Kotoutamme maahanmuuttajia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta miten me voisimme "monimuotoistaa" itseämme?
Helppoja ratkaisuja ei varmasti ole olemassa. Kulttuurien kohtaaminen ei ole yksinkertaista eikä aina helppoa. Yhtä usein kuin vuoropuhelua, syntyy yhteentörmäyksiä. Kulttuurintutkimuksen uranuurtaja Geert Hofstede onkin todennut, että ”kulttuuri on useammin konfliktin kuin synergian lähde. Kulttuurierot ovat parhaimmillaankin kiusa ja usein katastrofi.”
Yksi yritys kulttuurienväliseen vuorovaikutukseen on yhteiseurooppalainen Grundtvig-projekti IDEAS, jossa opisto on kumppanina mukana. Projektin tarkoituksena on edistää kulttuurien välistä dialogia ja hahmottaa eurooppalaista identiteettiä.
IDEAS-projektin osallistujat tapasivat Kajaanissa vähän yli viikko sitten. Kulttuurierojen hahmottaminen aloitettiin keräämällä stereotyyppejä eri kulttuureista.
Puhe kulttuurieroista jääkin usein ennakkoluulojen ja stereotypioiden tasolle. Arjessa kuitenkin kohtaavat aina yksilöt, eivät stereotyypit. Jokainen haluaa tulla huomatuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä, ei vain kulttuurinsa edustajana.
IDEAS-tapaamisessa ei vielä pohdittu sitä, miten stereotypioista voisi päästä eteenpäin. Omalla tavallaan tapaaminen kuitenkin oli esimerkki siitä, miten stereotypiat voi ylittää.
Viikonlopusta jäi mieleen yhdessä nauraminen, yhdessä saunominen, yhdessä kokeminen. Prahalainen Hana sukelsi kerta kerran jälkeen saunasta lumeen tekemään enkeleitä. Sean Irlannista esitti runonsa “auringonpolttamana Fuengirolassa”. Puolalainen Vitek räpsi kuvia lumikenkäretkeltä Facebookiin lähetettäväksi. Eero Suomesta kantoi uskollisesti mukanaan kanneltaan kuin Asterixin trubaduuri.
Viikonlopun jälkeen meillä on yhteisiä kokemuksia, pala yhteistä historiaa. Vaikkakin lyhyt, kuitenkin yhteinen. Loimme vähän omaa yhteistä kulttuuriamme ja seuraava tapaamisemme toukokuussa on jo ystävien tapaaminen.
Miten opisto voi edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta? Edistämällä ihmisten välistä vuorovaikutusta: tarjoamalla tilaisuuksia kokea ja elää yhdessä, ystävystyä, tehdä yhdessä, luoda yhteistä historiaa.
Ja pallo lähtee seuraavaksi teatteri-ilmaisun opettaja Ulla Tarvaiselle. Millaisia eväitä voimme antaa yhdessä kokemiseen?
2.2.2010
Sivistys viihtyy vapaudessa
Taina Törmä, johtava rehtori
Educa on iso vuosittainen valtakunnallinen opettajien messutapahtuma. Ensimmäistä kertaa siellä oli menneellä viikolla vapaa sivistystyö esillä omilla puheenvuoroillaan. Sain kunnian olla mukana keskustelemassa Lahden kansanopiston rehtorin Ville Marjomäen kanssa. Annoimme dialogillemme nimen, joka on tämän kirjoituksen otsikko.
Meitä oli tullut kuuntelemaan noin 40 henkilöä avoimeeen ja kaikuvaan Opus-kahvilaan, joka on Messukeskuksen hehtaarihallissa. Ilokseni näin yleisössä tuttuja kasvoja vuosien ja jopa vuosikymmenten varrelta.
Sain aloittaa vuoropuhelun pohtimalla sivistyksen ja vapauden ikiaikaisia teemoja yrittäen yhdistää niitä vapaan sivistystyön arkeen:
”Vapaus johonkin eli omaehtoiseen, itsestä lähtevään opiskeluun ja oppilaitoksen tasolla vapaus itsen näköiseen opetussuunnitelmaan. Vapaus jostakin eli vapaus ulkopuolelta asetetuista tavoitteista ja normeista.”
Ville tarttui näihin teemoihin ja painotti myös vapautta suorittamisesta ja suorituskeskeisyydestä. Mietimme yhdessä, millaista on johtaa vapautta arvostavaa ja sitä arjessaan toteuttavaa oppilaitosta. Mietimme myös, että joitakin reunaehtoja tarvitaan, vapaus ei ole riippumattomuutta tai anarkiaa.
Omien rajojen ja riippuvuuksien tunnistaminen ja tunnustaminen on myös oppilaitoksen ja omien arvojen pohdintaa ja käytännöllistämistä. Olemme kaikki kiinni kulttuuriperinnössä, omissa suvuissamme, omassa ammatti- ja muussa kokemuksessamme.
Yleisökin kommentoi. Martti Markkanen ehdotti, että minä olisin hetken Ville ja Ville Taina ja sitten miettisimme vaihtorooleista käsin Lahden kansanopiston ja Helsingin työväenopiston yhteistyötä. No, eihän rooli pysynyt kummallakaan päällä minuuttia kauempaa, mutta ideoita syntyi:
Lahden kansanopisto voisi järjestää internaattikursseja helsinkiläisille oppijoille ja opinsilta voisi toimia toisinkin päin. Hallinnollisemmin viriteltiin johtoryhmien tapaamista ja toisenlaisen oppilaitoksen arkeen tutustumista.
Vuorovaikutus, julkinen keskustelu oli innostavaa. Yleisökin tunnisti, että viihdyimme. Suosittelen niin dialogiin suostumista ja sellaisten järjestämistä. Ehkäpä siinä oli pisara sitä vapaan sivistystyön opettajuutta, jota pohdimme jälkikahveilla.
Blogipallo vierii tästä apulaisrehtori Kaj Lyytiselle ja pallossa lukee opetuksen suunnittelun johtaminen.
Educa on iso vuosittainen valtakunnallinen opettajien messutapahtuma. Ensimmäistä kertaa siellä oli menneellä viikolla vapaa sivistystyö esillä omilla puheenvuoroillaan. Sain kunnian olla mukana keskustelemassa Lahden kansanopiston rehtorin Ville Marjomäen kanssa. Annoimme dialogillemme nimen, joka on tämän kirjoituksen otsikko.
Meitä oli tullut kuuntelemaan noin 40 henkilöä avoimeeen ja kaikuvaan Opus-kahvilaan, joka on Messukeskuksen hehtaarihallissa. Ilokseni näin yleisössä tuttuja kasvoja vuosien ja jopa vuosikymmenten varrelta.
Sain aloittaa vuoropuhelun pohtimalla sivistyksen ja vapauden ikiaikaisia teemoja yrittäen yhdistää niitä vapaan sivistystyön arkeen:
”Vapaus johonkin eli omaehtoiseen, itsestä lähtevään opiskeluun ja oppilaitoksen tasolla vapaus itsen näköiseen opetussuunnitelmaan. Vapaus jostakin eli vapaus ulkopuolelta asetetuista tavoitteista ja normeista.”
Ville tarttui näihin teemoihin ja painotti myös vapautta suorittamisesta ja suorituskeskeisyydestä. Mietimme yhdessä, millaista on johtaa vapautta arvostavaa ja sitä arjessaan toteuttavaa oppilaitosta. Mietimme myös, että joitakin reunaehtoja tarvitaan, vapaus ei ole riippumattomuutta tai anarkiaa.
Omien rajojen ja riippuvuuksien tunnistaminen ja tunnustaminen on myös oppilaitoksen ja omien arvojen pohdintaa ja käytännöllistämistä. Olemme kaikki kiinni kulttuuriperinnössä, omissa suvuissamme, omassa ammatti- ja muussa kokemuksessamme.
Yleisökin kommentoi. Martti Markkanen ehdotti, että minä olisin hetken Ville ja Ville Taina ja sitten miettisimme vaihtorooleista käsin Lahden kansanopiston ja Helsingin työväenopiston yhteistyötä. No, eihän rooli pysynyt kummallakaan päällä minuuttia kauempaa, mutta ideoita syntyi:
Lahden kansanopisto voisi järjestää internaattikursseja helsinkiläisille oppijoille ja opinsilta voisi toimia toisinkin päin. Hallinnollisemmin viriteltiin johtoryhmien tapaamista ja toisenlaisen oppilaitoksen arkeen tutustumista.
Vuorovaikutus, julkinen keskustelu oli innostavaa. Yleisökin tunnisti, että viihdyimme. Suosittelen niin dialogiin suostumista ja sellaisten järjestämistä. Ehkäpä siinä oli pisara sitä vapaan sivistystyön opettajuutta, jota pohdimme jälkikahveilla.
Blogipallo vierii tästä apulaisrehtori Kaj Lyytiselle ja pallossa lukee opetuksen suunnittelun johtaminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
